Miten käykään tässä, omituisessa elämässä?

Mulla on niin hyvä olo että siihen voi vaan hukkua. Mulla on

niin hyvä olo että tukehdun siihen. Se tukahduttaa mut. 

Hengityksen pakahduttaa. Mut saa voimaan pahoin fyysisesti. 

En kestä onnea. En kestä onnellisuutta. Pahaolo on niin tuttu

ja turvallinen. En halua irroittaa siitä vaikka järki sanoo muuta.

Tunnejärki sanoo muuta. Mun PITÄISI olla onnellinen. Pysyä 

onnellisena, mut en uskalla. Tuntuu että onni särkyy. Menee

rikki. Tuntuu että mä halkean onnesta. Kirjaimellisesti. Mun

pää vaan räjähtää kun en kestä sitä tunnetta. 

Okei, no joskus olen ollut huomionhakuinen. Negatiivisiä keinoja

käyttäen hakenut huomiota. Viiltänyt ja hymyillyt kun joku 

huolestuu. Olin silloin kuitenkin viisi vuotta nuorempi. Olin

nuori, tyhmä ja ajattelematon. Olen edelleen. Lapsi mun sisällä

pyrkii leikkimään. Pyrkii pois. Pyrkii ilmaisemaan itseään. 

Se haluaa syliin. Se haluaa että joku halaa. Se haluaa että

joku silittää. Se tahtoo tukea ja turvaa. Siksi minua pelottaa.

Pelottaa suunnattomasti. Olla aikuinen, ottaa vastuuta. Pärjätä

omillaan. Pärjätä yksin. Aikuistua. Elää kuin aikuinen. 

Huolehtia itsestä ja vasta sen jälkeen muista. 

Kuuntelen toisten huolia, mutta en osaa pitää omia puolia. 

Tuntuu että en riitä. En ole aikuinen, en lapsi, en nuori. En

mitään. Minulle ei ole määritelmää. Mun on pakko määritellä 

kaikki. Kaikella pitää olla määritys. Minulla sitä ei ole. 

Olen en mitään. Tuntuu että olen turha. Ikävä ihminen, jos edes

olen ihminen. Olen luonnoton olento. Minulla ei ole mitään.

Olen saavuttanut jotakin elämässä. Jotain suurta. Julkaisin 

kirjan. Omakustanne kirjan. Mutta sekään ei tunnu enää minulta.

Ei miltään. Ei hyvältä, ei pahalta. Ei saavutukselta. 

Elämässäni pääasia on se että tavoittelen aina jotain. Pitää

olla tavoitteita ja saavuttaa ne. Määränpäitä. 

Määränpääni on saada koulu päätökseen. Päästä seuraavaan kouluun.

Saada se päätökseen. Kirjoittaa kirja. Julkaista se. Kirjoittaa

toinen kirja. Kirjoittaa kolmas kirja. Julkaista ne. 

Päätavoitteeni ei ole olla ja elää vaan saavuttaa. "kerätä 

pisteitä" ja mitä varten? Mitä hyödyn siitä? Kasvanko siitä?

Opinko siitä? Saavutanko kuitenkaan mitään? 

Kuinka elämä voi olla näin onnetonta ja onnellista yhtäaikaa?

Kuinka mikään voi olla mitään? 

Ihailen vain muita, mutta en arvosta itseäni. 

Minussa on kaksi puolta. Toinen arvostaa minua ja kannustaa

eteenpäin. Toinen vihaa minua ja lannistaa minua. 

Se puoli minusta, joka vihaa minua huutaa koko ajan: "OLET

HUONO IHMINEN. Et pärjää. Olet arvoton. Olet idiootti. Olet

täysin kelvoton ihminen. Sinusta ei ole mihinkään." 

Ja samaanaikaan toinen puoli minusta kuiskaa: "Olet hyvä ja ihana

ihminen. Sinä pärjäät mainiosti. Ansaitsen 

kunnollisen elämän. Olet arvokas." 

Kumpaa siinä nyt sitten kuuntelee? Huutajaa vai kuiskaajaa?

Kun se huutava osapuoli huutaa läpi yöt ja takoo mun päähän

kuinka kelvoton olen. Minä itse lannistan itseäni. Minä sanon

itselleni ne asiat. Ei kukaan muu minua lannista ja saa voimaan

huonosti. 

Kuinka saisin voimistettua sitä kuiskaajaa? Pitääkö minun 

sanoa huutajalle että pitää turpansa kiinni ja on joskus hiljaa.

Auttaisikohan se? Saisinko sille sen hiljenemään, edes hetkeksi?

Uskon, ja aion luvata itselleni sen että minä tulen pärjäämään.

Vallan mainiosti. Koska olen vahva. Olen selvinnyt vaikka mistä.

Monesta ojasta olen noussut. Tässä sitä vaan ollaan kaikesta

huolimatta. Pakko vain joskus luottaa itseensä. Ainakin yrittää.