Mä en ymmärrä. En jaksa enää ymmärtää. Miksi kaikki muuttuu. Miksi kaiken pitää muuttua? Miksi ihmisen pitää luopua? Menettää? Menettää kaikkein tärkeimmät asiat. Saako muka tilalle jotain kun luopuu jostain? Ehkä saa, vaikkei sitä huomaisikaan. Mutta mitä jos onnen tilalle saa sietämöntä tyhjyyttä. Mitä jos tekee huonon ratkaisun. Niin huonon että sen vuoksi menettää jotain tärkeintä kaikista? Jos epäilyttää, miksi silti tekee niinkuin ei pitäisi tehdä. Tekee vasten sydämentahtoa. vasten järjen ääntä.
Ihmiset ja suhteet muuttuu, niin kai minäkin. mutta en haluaisi. En haluaisi että mikään muuttuu. Jos muuttuu niin muuttuisi edes paremmaksi. Elämä leikkii minulla. Antaa mun tuntea onnea, vain hetken. Vain pienen hetken. Kunnos pudottaa mut alas ja korkealta. Niin syvään kuiluun ettei sieltä näytä olevan tietä enää alemas. Kunnes kuilun pohjakin sortuu ja jatkaa sortumistaan niin kauan että ei voi muuta kun jatkaa putoamista. Niin minä putoan. En kykene edes tuntemaan. Tuntemaan enää sitä vähäkään onnellisuutta mitä tunsin päivä pari sitten. Vaikka ei se vähää ollut se oli paljon paljon paljon onnea. Mutta niin vain minä heräsin karuun todellisuuteen. En ansaitse luottamusta enää koskaan takaisin. Ehkä minun ei tarvitsekaan. Silti minä rakastan, vai rakastanko? Onko järkeä rakastaa tyhjää? Sellaista mitä ei ehkä ole olemassakaan. Mitä en tule koskaan tavoittamaan. En ehkä tiedä mitä rakastan. Ehkä en silloin rakasta mitään.
Rakastin sitä tunnetta kun tuntui että kaikki on hyvin, kaikki palaset vaan loksahtelee paikoilleen, onnellista oloa. Mutta nyt jo se on poissa. Nyt jo.
En ole luotu olemaan onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti