P A N I I K K I

AHDISTUSTA, PaNIIK K I A,
hysteeristä naurua,
tärinää vapinaa,
hypomaniaa,
masenusta mini koossa
en pysy koossa,


tyttö hajoaa,
hetkeksi itsensä kokoaa,
kunnes taas kyyneleet vuolaasti virtaa,
ei mistään otetta saa,
AUTTAKAA,
tyttö kiinni ottakaa,
viekää sairalaan,
jos pystyisi vielä parantumaan,
suuntaansa muuttamaan,

Apua hän huutaa,
Hei kuulkaa,
kutsut vastaanottakaa,
osastolle sisään kirjatkaa
tulevaisuus palasiksi repikää,
Elämän otteesta päästäkää,
Hullejen huoneseen teljetkää,
Lepositeisiin kahlitkaa,
niin hän rahoittuu,
kaikki paremmaksi muuttuu,
kun hän astuu lepoon ikuiseen,
lakanoista tehtyyn hirteen.

Vieläkään ette voi auttaan,
vaikka tiedätte hän päätyy hautaan,
ruaaksi madoille,
tai evääksi kaloille,
hän hukkuu tuskaan,
pikimustaan.

Surua, vaivaa,
kuka haudan kaivaa,
Kun ei ole aikaa,
häntä tuhkaksi polttaa,
tai enää henkiin nostaa,
piru voitti tämän taistelun,
aloitti viinin maistelun,
muuttui sodaksi,
silloin muuttui polkupyörä mopoksi,
joka käsistä karkasi,
se tyttö loppuun asti elämää vihasi.

Hän on poissa,
läheiset kahlaa syvissä soissa,
On loppu ainainen työ,
synkkääkin synkempi tämä yö,
kun lakanaköyteen
hullujen huoneen
kuristui hän.
Nyt tiedät hädän.
Muistat elämän tarinan tämän.
Sait vain muiston mädän.
Kun suru meitä painaa,
joka päivä kamalasti vaivaa.
Ei hyvästejä,
ei viimeisiä viestejä.
vain väärä valinta,
se oli myrkkyä pahinta.

Epätodellinen parodia

Tämä epätodellinen parodia..

järjetön pila..
Hallitsee minua..
Pakko-oireista käyttäytymistä..
Lapsellista heittäytymistä..
..oireilua..kipuilua..
En voi parantua.. 

hullujen huoneelle minut teljetkää.. 

On niin paljon tehtävää.. 

mutta mitään en valmiiksi saa.. 

Se minut hulluksi ajaa.. 

Epätodellinen parodia 

on tämä mun elämä. 

Pelastakaa minut.. 

En koskaan tätä halunnut.. 

Nyt saa minut mielisairaalaan saattaa.. 

Koska ette osannut auttaa.

Terveisin,

Hullu


Tämän vankilan seiniä ei voi hakata... 

Tahdon täältä karata..

mutta olen oman ruumiin vankina..

on ruma ja kylmä tämä vankila..

olisipa tämä joku sairas pila.. 

Kun sairas mieli hallitsee..

koko elottoman ruumiin kahlitsee.. 

Päästäkää mut pahasta.. 

Elämän mittaisesta sodasta.. 

Päästäkää mut lentoon.. 

Ikuiseen lepoon.

Toivoo, 

Eksynyt

Jos se ei tapa se ahdistaa.

Tänään on ollut aikamoinen päivä. Päivä isolla peellä. Hyviä hetkiä on ollut. Oikein erikivoja. Mahtavia suorastaan. Kuitenkin ollut myös ahdistavia hetkiä. Tärinää ja vapinaa. Mä en tiedä miten mä selviän ensivuoden. Niin isoja muutoksia tulossa. Mua pelottaa ihan oikeesti mitä tapahtuu. Mä en tiedä mitä tapahtuu, mut mä tiedän mitä tapahtuu jos en oo tosi tosi tosi skarppina. Nimittäin mun vointi romahtaa, kaikesta huolimatta, tai kaiken takia. Huolimatta siitä että on ihmisiä ympärillä. Ne ihmiset ei vain ole oikeita tähän hätään. Ne ei tiedä, ne ei tunne mua. Ne ei osaa auttaa niinkuin pitäisi. On vain muutama ihminen joka minua ymmärtää hädän hetkellä. Ehkä mä jollain tasolla joudun luopumaan niistä ihmisistä. On sellaisia ihmisiä jotka tietää mitä haluan sanoa, vaikka en sanoisi yhtään mitään. Osaavat lohduttaa, vaikka väitän ettei mikään ole vinossa. On ihmisiä jotka tietävät mitä oikeasti tarvitsen, turvaa ja tukea. Halauksen oikealla hetkellä.

On myös niitä ihmisiä jotka tietävät mikä saa minut lannistumaan. Lannistavat minua. Ne ihmiset on liian lähellä kaiken keskellä. Ne sanovat ilkeitä, pahoja asioita. Ne satuttavat, tahtomattaan, tai tahalleen. Ne ihmiset ovat kuitenkin tärkeitä ihmisiä.

Mä en ihan oikeesti enää vaan jaksaisi huolehtia itsestäni. Haluaisin vaan vajota maan rakoon. Vaikka on niin monia asioita jotka estävät minua vajoamasta, mutta mitä jos vajoan siitä huolimatta? Jos maa vain imaisee minut mukaansa ja maaduttaa minut. Masennun? En halua tuntea äärimmäistä pahaa oloa, masennusta. Haluan olla onnellinen. Niin paljon kun kykenen, mutta tuntuu että en kykene olemaan onnellinen lainkaan. Pakko myöntää että hieman olen onnellinen, mutta silti pelko siitä miten selviydyn on suunnaton. Aivan mahdoton. Käsittämätön.

Hei, haloo!
En löydä oikeaa taloo.
Missä mun koti on?
Tämä on pulma mahdoton.
En löydä perille
Tahdon sinut mun vierelle
Enkeli,
Sun läsnäolosi ihmeitä teki.
Älä riko sitä kaikkea
mitä jäi jäljelle
Olen vaikea,
mutta jos saan sinut vierelle
lupaan parempi olla
Makaan katolla.
Kuiskaan sinulle telepaattisen viestin
"Tule takaisin"

En vieläkään löydä kotiin
Takerrun vain typeriin mokiin
Tule ja vie minut kotiin
laita mun sydän paikoilleen
Vihdoin jos jäisin aloilleen.

Kerro minulle missä on oikea talo
Se missä palaa aina valo
Missä on lämmin aina
Missä ei huolet paina
Missä on koti?
Veisitkö sinne minut?
Ja kerrothan jos se ei sovi?
Kävele pois, jos vielä kadut.

Olet kuitenkin mun enkeli,
se mikä sinulle kelpasi,
oli minulle tarpeeksi.
Kun sinut näin viimeksi
Kyynel silmässä pois kävelin
Koska tiesin
Sinä lähdit, etkä palaa.
Et mua enää uudestaan halaa.

Tule takaisin enkeli,
vie mut kotiin.

Määrittelemätön mielenterveys

Ahdistus
Paniikki
Levottomuus
Ei ole tunne uus
Kun kaikki hajoaa käsiin
Silti matkalla taivaisiin

Mania
Masennus
Persoonallisuushäiriö
Lääkitään kaikki ne
Tässä sulle säiliö
täynnä lääkkeittä
Parane
Voi hyvin
Loputtoman tovin

Vaikea psykoottinen masennusjakso
Kaamosmasennus
Maanis-depressiivinen psykoosi
Siinä määritelmät mutta tee silti työsi
vaikka kaulassa puristaa köysi

Paranoidinen skitsofrenia
Rajatilaskitsofrenia
Paranoidinen tila
Tämä ei ole mikään pila
Ei näytelmä
vaan määritelmä
Tämä on todellisuus
Diagnoosista eroaminen on mahdottomuus

Olet yhtä sairas kuin muut
Yhtä terve kun haluut
Oli sulla mikä tahansa diagnoosi
Päällä psykoosi
ja moni muu sairaus
Susta itsestä löytyy terveys
Sä oot oman elämäs Jumala
Unohda humala
Älä unohda elää
Älä turhaan pelkää
Tämä hetki määrää
Elämä on määränpää
Matka ja ainut mikä merkitsee
Elämä on just sitä mitä siitä itse tekee
Älä anna muiden lannistaa sua
Sä voit parantua
Mistä vaan
Onnea matkaan!

Miten käykään tässä, omituisessa elämässä?

Mulla on niin hyvä olo että siihen voi vaan hukkua. Mulla on

niin hyvä olo että tukehdun siihen. Se tukahduttaa mut. 

Hengityksen pakahduttaa. Mut saa voimaan pahoin fyysisesti. 

En kestä onnea. En kestä onnellisuutta. Pahaolo on niin tuttu

ja turvallinen. En halua irroittaa siitä vaikka järki sanoo muuta.

Tunnejärki sanoo muuta. Mun PITÄISI olla onnellinen. Pysyä 

onnellisena, mut en uskalla. Tuntuu että onni särkyy. Menee

rikki. Tuntuu että mä halkean onnesta. Kirjaimellisesti. Mun

pää vaan räjähtää kun en kestä sitä tunnetta. 

Okei, no joskus olen ollut huomionhakuinen. Negatiivisiä keinoja

käyttäen hakenut huomiota. Viiltänyt ja hymyillyt kun joku 

huolestuu. Olin silloin kuitenkin viisi vuotta nuorempi. Olin

nuori, tyhmä ja ajattelematon. Olen edelleen. Lapsi mun sisällä

pyrkii leikkimään. Pyrkii pois. Pyrkii ilmaisemaan itseään. 

Se haluaa syliin. Se haluaa että joku halaa. Se haluaa että

joku silittää. Se tahtoo tukea ja turvaa. Siksi minua pelottaa.

Pelottaa suunnattomasti. Olla aikuinen, ottaa vastuuta. Pärjätä

omillaan. Pärjätä yksin. Aikuistua. Elää kuin aikuinen. 

Huolehtia itsestä ja vasta sen jälkeen muista. 

Kuuntelen toisten huolia, mutta en osaa pitää omia puolia. 

Tuntuu että en riitä. En ole aikuinen, en lapsi, en nuori. En

mitään. Minulle ei ole määritelmää. Mun on pakko määritellä 

kaikki. Kaikella pitää olla määritys. Minulla sitä ei ole. 

Olen en mitään. Tuntuu että olen turha. Ikävä ihminen, jos edes

olen ihminen. Olen luonnoton olento. Minulla ei ole mitään.

Olen saavuttanut jotakin elämässä. Jotain suurta. Julkaisin 

kirjan. Omakustanne kirjan. Mutta sekään ei tunnu enää minulta.

Ei miltään. Ei hyvältä, ei pahalta. Ei saavutukselta. 

Elämässäni pääasia on se että tavoittelen aina jotain. Pitää

olla tavoitteita ja saavuttaa ne. Määränpäitä. 

Määränpääni on saada koulu päätökseen. Päästä seuraavaan kouluun.

Saada se päätökseen. Kirjoittaa kirja. Julkaista se. Kirjoittaa

toinen kirja. Kirjoittaa kolmas kirja. Julkaista ne. 

Päätavoitteeni ei ole olla ja elää vaan saavuttaa. "kerätä 

pisteitä" ja mitä varten? Mitä hyödyn siitä? Kasvanko siitä?

Opinko siitä? Saavutanko kuitenkaan mitään? 

Kuinka elämä voi olla näin onnetonta ja onnellista yhtäaikaa?

Kuinka mikään voi olla mitään? 

Ihailen vain muita, mutta en arvosta itseäni. 

Minussa on kaksi puolta. Toinen arvostaa minua ja kannustaa

eteenpäin. Toinen vihaa minua ja lannistaa minua. 

Se puoli minusta, joka vihaa minua huutaa koko ajan: "OLET

HUONO IHMINEN. Et pärjää. Olet arvoton. Olet idiootti. Olet

täysin kelvoton ihminen. Sinusta ei ole mihinkään." 

Ja samaanaikaan toinen puoli minusta kuiskaa: "Olet hyvä ja ihana

ihminen. Sinä pärjäät mainiosti. Ansaitsen 

kunnollisen elämän. Olet arvokas." 

Kumpaa siinä nyt sitten kuuntelee? Huutajaa vai kuiskaajaa?

Kun se huutava osapuoli huutaa läpi yöt ja takoo mun päähän

kuinka kelvoton olen. Minä itse lannistan itseäni. Minä sanon

itselleni ne asiat. Ei kukaan muu minua lannista ja saa voimaan

huonosti. 

Kuinka saisin voimistettua sitä kuiskaajaa? Pitääkö minun 

sanoa huutajalle että pitää turpansa kiinni ja on joskus hiljaa.

Auttaisikohan se? Saisinko sille sen hiljenemään, edes hetkeksi?

Uskon, ja aion luvata itselleni sen että minä tulen pärjäämään.

Vallan mainiosti. Koska olen vahva. Olen selvinnyt vaikka mistä.

Monesta ojasta olen noussut. Tässä sitä vaan ollaan kaikesta

huolimatta. Pakko vain joskus luottaa itseensä. Ainakin yrittää.

Minua pelottaa

Minua pelottaa. Pelottaa että ihmiset tuomitsee minut. Vaikka mitä väliä sillä on? Mitä väliä mitä ihmiset ajattelee minusta? Se on niiden mielipide ja tärkeintä on mitä itse ajattelen itsestäni ja se että lähellä olevat ihmiset välittävät minusta juuri sellaisena kun olen. 

Minua pelottaa suuret muutokset mitä on edessä. Mutta mitä sitä turhaan pelkäämään tulevaa, koska muutoksia tulee ja menee. Niin vaan aina kaikki kuitenkin lopulta kääntyy voitoksi. 

Minua pelottaa aivan liikaa monet asiat. Vaikka pelko sinällään niistä on aivan turha. En vaan voi sille mitään että pelkään. 

Tuntuu myös että en riitä sellaisena kun olen. Ihmiset eivät hyväksy minua sellaisena kuin olen. Minut valtaa suunnaton riittämättömyyden tunne. Tunnetila joka on sietämätön. Mahdoton. Aivan kurition. En tiedä, kai viimein tunnen oloni yksinäiseksi. Mutta miksi? Minullahan on ystäviä.

Tuntuu niin kummalliselta tämä elämä. Aivan sama mitä tekee. Miten tekee. ja muuta. Koska ihmiset puhuvat kuitenkin asioita, teki niin tai teki näin. Ihmiset pitävät sinua juuri sellaisena mitä sinä et välttämättä ole. Tunteeko kukaan ihminen toista niin hyvin että voisi sanoa millainen on ja millainen ei? 

Miksi ihmisen pitää luopua? Miksi minun pitää luopua? En haluasi menettää sitä mitä minulla on, mutta olen sen jo menettänyt, koska sitä minulla ei enää ole. Ei samassa muodossa. Ei ehkä missään muodossa.

En ansaitse mitään hyvää, enkä pysyvää.

En ainakaan ole sellaista saanut. Ehkä tulen vielä saamaan, joku päivä, joku kaunis hieno päivä.

Tulen vielä ansaitsemaan parempaa mitä olen koskaan osanut haaveilla.

En ymmärrä

Mä en ymmärrä. En jaksa enää ymmärtää. Miksi kaikki muuttuu. Miksi kaiken pitää muuttua? Miksi ihmisen pitää luopua? Menettää? Menettää kaikkein tärkeimmät asiat. Saako muka tilalle jotain kun luopuu jostain? Ehkä saa, vaikkei sitä huomaisikaan. Mutta mitä jos onnen tilalle saa sietämöntä tyhjyyttä. Mitä jos tekee huonon ratkaisun. Niin huonon että sen vuoksi menettää jotain tärkeintä kaikista? Jos epäilyttää, miksi silti tekee niinkuin ei pitäisi tehdä. Tekee vasten sydämentahtoa. vasten järjen ääntä. 

Ihmiset ja suhteet muuttuu, niin kai minäkin. mutta en haluaisi. En haluaisi että mikään muuttuu. Jos muuttuu niin muuttuisi edes paremmaksi. Elämä leikkii minulla. Antaa mun tuntea onnea, vain hetken. Vain pienen hetken. Kunnos pudottaa mut alas ja korkealta. Niin syvään kuiluun ettei sieltä näytä olevan tietä enää alemas. Kunnes kuilun pohjakin sortuu ja jatkaa sortumistaan niin kauan että ei voi muuta kun jatkaa putoamista. Niin minä putoan. En kykene edes tuntemaan. Tuntemaan enää sitä vähäkään onnellisuutta mitä tunsin päivä pari sitten. Vaikka ei se vähää ollut se oli paljon paljon paljon onnea. Mutta niin vain minä heräsin karuun todellisuuteen. En ansaitse luottamusta enää koskaan takaisin. Ehkä minun ei tarvitsekaan. Silti minä rakastan, vai rakastanko? Onko järkeä rakastaa tyhjää? Sellaista mitä ei ehkä ole olemassakaan. Mitä en tule koskaan tavoittamaan. En ehkä tiedä mitä rakastan. Ehkä en silloin rakasta mitään. 

Rakastin sitä tunnetta kun tuntui että kaikki on hyvin, kaikki palaset vaan loksahtelee paikoilleen, onnellista oloa. Mutta nyt jo se on poissa. Nyt jo.

En ole luotu olemaan onnellinen.