En kestä tätä oloa. En tätä elämää juuri nyt. Hetkellisesti. Mä en jaksa. Mä haluan pois tästä olosta. Löytää itseni. Mut kun en löydä. En löydä. En ehkä ennen kun herään. Herään tästä painajaisesta missä mikään ei ole totta. Minussa on aina se kohta, joka on rikki. Se ei parane koskaan. Koska se on hajoitettu jokaista luuta myöten. Revitty palasiksi. Hiukset irroitettu yksi kerrallaan. Sen jälkeen yritetty liimata kaikki yksittäiset hiukset kerrallaan takaisin. Ei ne pysy enää mun päässä. Miksi se rikkinäinen kohta minusta ei koskaan ole kokonainen. Miksi?
Miksi tämä olo tulee aina takaisin. Miksi. Miksi en voisi vain kuolla. Lakata hengittämästä. Kuolema on loputonta tunnottomuutta. En voisi koskaan enää tuntea, en edes tätä epätodellista oloa. Se olisi ratkaisu. Niin se poistuisi. En vain voi lakata hengittämästä. En vain voi. Miksen muka voisi?
Mitä jos se olo ei enää vain mene pois. En halua tuntea tätä enää. Tätä elämää. Mulla on niin toivoton olo. Niin toivoton että kuvittelen sen kun lennän katolta alas ja maahan mätkähdän. Miltä se tuntuisi. Sattuuko kuolema? Jos vain nukahtaa pois. Nukkuu vain, eikä koskaan herää.
Ehkä minä teen vain hidasta itsemurhaa. Tavalla millä elän. Mä en oikeesti jaksa. Haluaisin olla sekaisin tai täysin järissäni, mut en ole koskaan. En osaa edes enää kirjoittaa. En jaksa. En pysty. En kykene. Elämä on mitätöntä. Mahtotonta. Olen hukannut itseni. En löydä minua. Minä on jossain muualla. Kaukana. En tiedä mitä tehdä. Mitä ajatella. Miten olla. Aina ajatukset palaa takaisin siihen että haluan kuolla, mutta kun en oikeasti halua edes. Haluan vain elää ilman tätä oloa, mutta se ei ole mahdollista. Onko se mahdollista. Miksi se ei ole mahdollista. Miksi se tulee aina takaisin. Mikset voisi luvata minulle että se tule enää koskaan takaisin. Miksi minä en voi luvata niin itselleni? Koska aina se tulee takaisin. Aina. Joka kerta.
En minä tätä epätodellisuutta koskaan toivonut, halunnut tai pyytänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti