Olen niin kauan etsinyt jotain. Jotain mikä pitäisi mut elossa, jotain joka pitäisi minut kiinni elämässä, jotain joka antaisi aihetta onneen.... Olen niin kauan etsinyt vapautta, sisäistä rauhaa ja tunnetta siitä että kaikki on hyvin, ainakin melkein kaikki. Jotenkin vaan lakkasin etsimästä. Pysähdyin ja mietin: "kyllä ne asiat järjestyy, pakkohan niiden on järjestyä." Niin vain kävi. Niin vain tunnen oloni tasaantuvan, tunnen sisäistä rauhaa ja tuntuu että kaikki on hyvin. Uskaltaisinko sanoa että olen onnellinen? En uskalla sitä myöntää, koska onni on niin hauras ja särkyvä. Mutta täytyykö sen olla? Onko sen pakko särkyä? Mennä rikki? En usko enää siihen, että onni särkyy noin vain. Pitää tehdä vain töitä sen eteen että tuntee itsensä onnelliseksi. Kun lakkaa etsimästä niin löytää jotain mitä on etsinyt koko elämänsä.
En tunne itseäni enää niin huonoksi. En tunne itseäni arvottomaksi. Tunnen itseni jollain tapaa tärkeäksi. Minullekin on paikka tässä maailmassa. En vielä tiedä mikä se paikka on. Onko se kirjoittajana? Runoilija? Valokuvaajana? Graafisena suunnittelija? Niinä kaikkina, vai ihan vain ihmisenä... Tunnen luuluvani tähän maailmaan. Mukaudun tähän maailmaan ja elän sen mukana, tai maailma elää mun mukana. Kuitenkin kaikki tuntuu olevan hyvin ja toivottavasti niin pysyy. Pitää vain päästää irti, irroittaa jostain niin saa jotain tilalle. Ilman luopumista ei voi saada mitään tilalle. Olen luopunut ajatuksesta että en kuulu tänne ja olen häviäjä, koska olen voittaja omassa elämässäni.
Olen vapaa. Olen vapaa elämään. Elämään ilman päihteitä, jos niin haluan. Ne eivät pidä minua enää otteessa. Olen päässyt irti siitä kuristavasta otteesta. Siitä mikä kuristi minua joka päivä enemmän ja enemmän. Onneksi, osaan sanoa onneksi, se ei ote ei kuristanut minua hengiltä, vaan olen elossa ja vihdoin onnellinen.
