Valokuvat?

Vanhat valokuvat. Niitä on lähes miljoonia. Valehtelematta. Niitä on kertynyt. Minua surettaa se että kaikki se mitä olen kokenut ja on ohi. Tietty on tämä hetki ja tulevaisuus. En vain jaksa keskittyä tähän hetkeen. Miettiä tulevaisuutta. Kun tuntuu että hyvät hetket valuvat hukkaan. Kaikki se hyvä mitä minulla oli on nyt vain muistoina ja valokuvina. Aika kultaa muistot? Siksikö menneisyys tuntuu niin hyvältä paikalta. Paremmalta paikalta kun tämä hetki. Miksi en voi vain päästää irti menneestä ja elää elämääni? Mennä eteenpäin? Koska mä oon niin kiinni menneessä. Niin hyvässä kuin pahassa mitä menneisyydessä on. En haluais muistaa mitään mikä on mennyt. 

Tää elämä on niin kummallinen asia. En ymmärrä sitä oikein. En jaksa ymmärtää. Elämä on. Elämä on outoa. Mä en tiedä. En vain tiedä. 

En jaksa tietää. 

Selailen vanhoja valokuvia

niin hyviä muistoja

mutta ne ajat ovat ohi

Mitä silloin oli

on menetetty

pois heitetty

En voi kokea mitään vastaavaa

En koskaan tiennyt miltä tuntuu kasvaa

kun elämä vain vaikeammaksi muuttuu

jotain puuttuu

jotain pahasti pielessä

kun vain muistot mielessä

”elä tässä hetkessä”

Kuinka voisin unohtaa?
Kaiken sen mitä taakse jää
sekaisin on tämä pieni pää

eikä mulle silti mitään käteen jää

vain valokuvat

joitan en edes halua katsoa.

EPÄTODELLISUUS

Vihaan elämää. Siinä ei ole mitään järkeä. Ei mitään tolkkua. Aina yhtä paha olla. Oli miten päin vain aina tuntuu pahalta. Ei ehkä aina ole paha olo, mutta se pahaolo ei katoa koskaan, lähde lopullisesti pois. Se aina saavuttaa minut. Aina tulee takaisin.


En kestä tätä oloa. En tätä elämää juuri nyt. Hetkellisesti. Mä en jaksa. Mä haluan pois tästä olosta. Löytää itseni. Mut kun en löydä. En löydä. En ehkä ennen kun herään. Herään tästä painajaisesta missä mikään ei ole totta. Minussa on aina se kohta, joka on rikki. Se ei parane koskaan. Koska se on hajoitettu jokaista luuta myöten. Revitty palasiksi. Hiukset irroitettu yksi kerrallaan. Sen jälkeen yritetty liimata kaikki yksittäiset hiukset kerrallaan takaisin. Ei ne pysy enää mun päässä. Miksi se rikkinäinen kohta minusta ei koskaan ole kokonainen. Miksi?
Miksi tämä olo tulee aina takaisin. Miksi. Miksi en voisi vain kuolla. Lakata hengittämästä. Kuolema on loputonta tunnottomuutta. En voisi koskaan enää tuntea, en edes tätä epätodellista oloa. Se olisi ratkaisu. Niin se poistuisi. En vain voi lakata hengittämästä. En vain voi. Miksen muka voisi?
Mitä jos se olo ei enää vain mene pois. En halua tuntea tätä enää. Tätä elämää. Mulla on niin toivoton olo. Niin toivoton että kuvittelen sen kun lennän katolta alas ja maahan mätkähdän. Miltä se tuntuisi. Sattuuko kuolema? Jos vain nukahtaa pois. Nukkuu vain, eikä koskaan herää.

Ehkä minä teen vain hidasta itsemurhaa. Tavalla millä elän. Mä en oikeesti jaksa. Haluaisin olla sekaisin tai täysin järissäni, mut en ole koskaan. En osaa edes enää kirjoittaa. En jaksa. En pysty. En kykene. Elämä on mitätöntä. Mahtotonta. Olen hukannut itseni. En löydä minua. Minä on jossain muualla. Kaukana. En tiedä mitä tehdä. Mitä ajatella. Miten olla. Aina ajatukset palaa takaisin siihen että haluan kuolla, mutta kun en oikeasti halua edes. Haluan vain elää ilman tätä oloa, mutta se ei ole mahdollista. Onko se mahdollista. Miksi se ei ole mahdollista. Miksi se tulee aina takaisin. Mikset voisi luvata minulle että se tule enää koskaan takaisin. Miksi minä en voi luvata niin itselleni? Koska aina se tulee takaisin. Aina. Joka kerta.




En minä tätä epätodellisuutta koskaan toivonut, halunnut tai pyytänyt.